Kohde

Olosuhteet

Noususuunnitelma

Akklimatisaatio

Huiputuspäivä

Hihamerkki

Akklimatisaatio Aconcaguaa varten - lyhyt oppimäärä

Vuoristotauti Aconcagualla päättyy helikopterievakuaatioon tai kuolemaan. Näin rajulla alkulauseella pyrin tässä herättelemään tätä lukevia ja mahdollisia tulevia Acon huiputtajia perehtymään vuoristotautiin. Retkikunnan lääkärinä perehdyin asiaan kirjallisuudesta ja internetistä kaivamillani artikkeleilla. Artikkelini uskottavuutta varten kävin jo 2006 tammikuussa Aconcagualla hankkimassa keuhko- ja aivoödeeman itselleni ja siten helikopterikyydin takaisin Penitentesiin. Kun nyt sitten 2007 onnistuin pääsemään huipulle, niin ehkä nämä alkulauseet innostavat lukijoita jaksamaan tämän tekstin läpi; mitä muutoksia tekemällä tämä onnistui?

Aconcaguan statistiikka on rajua. 6000 kiipeilijää pyrkii ylös Andien kesän kiipeilykauden aikana ja alle 30 % onnistuu aikeissaan. Plaza de Argentiinan lääkäri kertoi minulle nyt 2007 reissun aikana sieltä evakuoitavan joka viikko 1-2 kiipeilijää helikopterilla vuoristotaudin takia, Mulasin suositummalta ja helpommalta reitiltä evakuointeja on joka päivä samasta syystä. Vaikeampaa on löytää tilastoja Aconcagualla vuosittain kuolleista mutta noin 20 henkilöä valitettavasti, ja aivan turhaan, menehtyy vuoristotautiin siellä vuosittain.

Mistä vuoristotauti sitten tulee? Yksinkertaista: kun noustaan liian nopeasti liian korkealle, niin kaikki saavat oireita. Nousunopeus: 3000 metrin jälkeen fysiologinen eli elimistölle sopiva nousuvauhti on 300 metriä vuorokaudessa kun mitataan nukkumiskorkeuden muutosta. Tuntuu pieneltä nousulta mutta nouse nopeammin niin saat varmasti oireita. Joku enemmän, joku vähemmän. Päänsärkyä vuoristossa on totuttu pitämään normaalina mutta se on normaalia ainoastaan jos sinusta alkava aivoödeema on normaalia. Päänsärky johtuu alkavasta aivosolujen turpoamisesta ja sen hoitaminen Buranalla tai vastaavalla on mielestäni sama kuin hoitaisi ripulia puutapilla. Diamox (suomalaisittain Ödemin) sen sijaan hoitaa suoraan ödeeman aiheuttajaa.

Kun nousemme korkealle niin happi alkaa vähentyä. Ensimmäiseksi siitä kärsii solujen seinämän elektrolyyttikuljetusmekanismi. Yksinkertaistettuna: meillä on soluseinämissä ATP-niminen energiahuoltosysteemi; kun mm. soluille elintärkeitä suoloja kuten natriumia ja kaliumia kuljetetaan solusta sisään ja ulos, niin siinä tarvitaan energiaa. ATP hoitaa tämän energian, ATP hajoaa kun tätä kuljetusta tehdään ja sen pitäisi rakentua uudelleen. Hapen puutteessa ATP:n uudelleenrakentuminen hidastuu, natrium alkaa jäädä solun sisään ja se vetää mukanaan vettä; solut alkavat turvota. Aivoissa alkaa aivoödeema, jonka ensimmäinen merkki on päänsärky, viimeinen kooma ja kuolema; keuhkoissa puolestaan ilmaantuu keuhkoödeema: nestettä alkaa kerääntyä keuhkoihin aiheuttaen hengitysvaikeutta, rintakipua ja vaikeuttaen edelleen ilman saamista.

Hapen vähentyessä elimistö alkaa suorittaa omia puolustusmekanismejään: pulssi nousee, verenpaine nousee, hegitystiheys lisääntyy. Nämä ovat normaaleja muutoksia ja näillä pyritään kompensoimaan vähentynyttä happea ilmassa: pannaan veri ja hengitys kulkemaan kovemmin ja nopeammin ja kuljettamaan enmmän happea. Kun hengitetään kovemmin, hiilidioksidia menee ulos kehosta normaalia enemmän; veri muuttuu alkaaliseksi. Sen takia munuaiset alkavat poistaa bikarbonaattia ja palauttamaan veren happo-emäs-tasapainoa. Virtsaneritys lisääntyy: samalla nyt haitalliseksi muodostunutta natriumia eritetään enemmän pois kehosta. Vahinko vain munuaisissa on elimistön normaali, natriumia säästävä kompensaatiomekanismi: natrium imetään takaisin virtsasta. Juuri tähän mekanismiin iskee Diamox: se estää natriumin takaisinimeytymisen munuaisista ja siten estää aivo-ja keuhkoödeeman syntyä. Siis erittäin luonnollinen hoitomekanismi, puututaan juuri siihen asiaan, joka oireet vuoristossa aiheuttaa. Kun tämän mekanismin tietää niin on todella vaikea ymmärtää vuorikiipeilijöitä, jotka suhtautuvat varauksellisesti ja jopa vihamielisesti Diamoxiin verraten sitä jopa amfetamiinin käyttöön. 10 päivän akklimatisaatioleiri ja Diamoxin käyttö koko korkealla olemisen ajan vaihtoivat itselläni helikopterikyydin Aconcaguan huipulla käymiseen. Sopiva Diamox-annostus oli seuraava: 250mg päivässä alkaen Casa de Piedran 3200 metrin korkeudelta, 250-375 mg päivässä Plaza de Argentiinan 4200 metrin korkeudessa ja 250mg x 2 leireissä 5000 metriä ja ylempänä.

Sopivaa nousunopeutta ei voi myöskään ylikorostaa. Meistä neljä oli ollut 7-10 päivää akklimatisoitumassa ja siten meillä ei enää ollut vaikeuksia nousta perusleiritasolle (4200m). Muille ryhmän jäsenille suunnittelin nousuaikataulun seuravasti: 3 yötä Penitentesissä 2600m, yksi yö Pampa de Lenas 2800m, yksi yö Casa de Piedrassa 3200m, yksi yö 3600m eli joenylityskohdassa matkalla Plaza de Argentiinaan eli tällä ryhmän osalla oli nyt takanaan 6 yötä ennen nousua Plaza de Argentiinan 4200 metrin perusleirikorkeuteen. Ja kenelläkään ei ollut mitään vuoristotaudin oireita. Kun itse vuonna 2006 jouduin kaupallisen organisaation mukana jo neljäntenä päivän nousemaan 4200 metriin 3200 metristä, niin me kaikki olimme sairaita, osa enemmän, osa vähemmän.

2007 ClimbingFinn Expedition: Perusleirin jälkeen sitten kantavana ideana oli aina tehdä ensin tavarakanto seuraavalle korkeudelle, palata nukkumaan edlliselle nukkumiskorkeudelle ja vasta seuraavana päivänä siirtyä uuteen nukkumiskorkeuteen. Tämä systeemi toimi hyvin ja telttakunnat siirtyivät itsenäisesti omien tuntemustensa mukaan ylemmäs. Missään korkeudessa ei tullut esille vakavia vuoristotaudin oireita. 5850 metrissä muutama henkilö havaitsi univaikeutta ja ruokahaluttomuutta. He eivät olleet siihen asti käyttäneet Diamoxia, ja heillä yksi 250mg tabletti palautti normaalin unen yöksi ja ruokahalun seuraavaksi päiväksi. Eli kyseessä oli ollut alkavaa aivosoluturpeutta aiheuttamassa oireita.

Yhteenvetona opeista 2006 ja 2007 Aconcagualla:
1) 7-10 päivän akklimatisaatiojakso ennen Aconcaguaa parantaa onnistumismahdollisuutta selvästi. Ohessa kuvia Vallecitos-laakson akklimatisaatioleiriltäni. Sieltä löytyy mukava pieni hostel nukkumiseen akklimatisaation alkuvaiheessa (San Antonio 2600 m) ja hienoja maisemia ja vuoria kiivettäväksi. El Salto on leiri 4300 m korkeudessa ja sieltä kiipesimme mm Vallecitos-vuorelle 5500m. Motivaatiota parantaa kuvissa takana näkyvä Aconcagua.
2) Diamox: fysiologinen lääke, joka puuttuu siihen asiaan miksi vuoristotauti syntyy. Aloitetaan 24 tuntia ennen kuin noustaan korkeudelle, jossa apua tarvitaan.
3) Happisaturaatiomittari: ei parempaa apua voisi kuvitella. Se kertoo missä mennään ja voiko lähteä ylöspäin.

Perusarvot: merenpinnan tasolla 98%
Plaza de Argentiina 88%
5000m 83%
5500m 80%
5850m 78%
Meidän retkikunnasta etujoukko, eli 4 henkilöä, oli viikon akklimatisoitumassa, pääjoukko, eli 7 henkilöä tuli sitten suoraan Aconcagualle. Kun lasketaan keskiarvot O2-saturaatioarvoista etujoukolle ja pääjoukolle erikseen, nähdään pienet erot. 4200m: etujoukko 92 % / pääjoukko 90,1%, 5000m: etujoukko 84,75% / pääjoukko 82,71% ja 5850m: etujoukko 74.75% / pääjoukko 72.66%. Eli voidaan todeta akklimatisaation auttaneen. Pidempi korkealla olo lisää myös veren hemoglobiinipitoisuutta. Hemoglobiinitaso voi nousta tietyn määrän korkeusaltistuksen vuoksi: 50% tästä noususta saavutetaan kun olemme olleet korkealla 12 päivää.

Iltaisin /öisin veren O2-saturaatioarvot ovat matalammat kun nukutaan. Puuskuttamalla eli voimakkaasti ja nopeasti syvään hengittämällä arvot nousevat reilusti yli 80 % ja jopa 91 %:iin vielä 5850 korkeudella. Eli puuskuttaminen toimii myös jonkinlaisena testinä onko kyseessä vain yön ns. normaali matala arvo vai alkava keuhkoödeema. Jos keuhkoödeema on kehittymässä ja tai jo olemassa, ei puuskuttamalla pysty nostamaan saturaatiota näin korkeaksi. Itselläni 5850 metrissä kahden iltayön arvot olivat 60% ja 64%, Diamoxin kanssa näinkään matalista arvoista ei ollut mitään oireita.

Ja lopuksi tässä vielä hyvä linkki erittäin hyvään tieteellisempään artikkeliin vuoristotaudista: http://www.ismmed.org/np_altitude_tutorial.htm

LT Reijo Linnola